Sopivaa pentua etsiessäni, pyysin maailmankaikkeudelta, joka yleensä toteuttaa toiveet, että saan koiran, joka on uudelleen syntynyt Airedalenterrierini Dixie paimenen palvelualttiudella varustettuna. Jokainen Dixien tavannut, sanoisi että jep hyvä pyyntö, siis tuo palvelualttius. Dixie on koiristani opettanut minulle eniten, oikeastaan ilman sitä, vieläkin selittelisin omia puutteitani Mutta kun, No kun, Se kun. Täyspäinen, hyvän hermorakenteen omaava koira, joka piti omistajaansa pallona. Niin monta hauskaa tarinaa näin jälkikäteen ajatellen.
Dixien jälkeen tuli Sepe, joka puolestaan opetti minulle, että mieti tarkoin, mikä koulutustapa sopii millekin koirayksilölle. Gurutkin voivat olla väärässä, jos sokeasti uskoo johonkin metodiin, voipi mennä metsään. Rintaääneni on syvä, kun sanon, että koiran kouluttaminen uudelleen vaatii motivaatiota ja innostusta ja taisi minulla olla vähän näyttämisenhaluakin. Valitettavaa vaan on, että koira paineistuessaan valitsee helposti "väärin opitun".
Sepen seuraksi tuli Jos, joka on ollut helppo ja vaativa yhtäaikaa. Tuo vanhus oli aikoinaan todellinen riekkupelle, jonka silmissä paloi pirun punainen liekki, kun se kävi naskalihampaillaan kiinni kuin sika limppuun.
Jossin kanssa kasvamaan tuli sitten Ami, joka riekkupelleydessään ylittää kyllä kaikki aikaisemmat.
Kuulikohan maailmankaikkeus väärin? Siis tarkoitus ei ollut moninkertaistua vaan lisätä puuttuvia ominaisuuksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti