Lumous ja oma sänky

Eilen sohvalle nukkumaan kömpiessäni siellä oli joku toinen. Se ei voinut olla koira, koska meillä koirilla ei ole ollut tapana nukkua sohvalla. Tuo otus makasi siinä pitkin pituuttaan ja kun kömmin sen viereen, se tuntui ihanan lämpimältä kuin kuumavesipullo. Mukavan pehmeä pintakin. Minusta mahduimme hyvin vierekkäin. Tuo valkoinen otus tuhisi unissaan ja käpertyi kainaloon, mutta vain hetkeksi. Sitten se totesi minun olevan aivan liian kuuma pakkaus, peruutti sohvalta alas ja siirtyi lattialle nukkumaan. Samassa se muuttui koiraksi ja lumous oli ohi.

Sohva on alkanut tuntua varsin kotoisalta paikalta nukkua, se on saanut mielikuvituksen lentämään ja selän huutamaan hoosiannaa. Jospa tänään kokeilisin omaa sänkyä.


Kuuleeko maa, kuuleeko maa?

YÖK

YÖK! Niin se sanoi 15 minuutin välein neljään saakka aamulla. Kysyin lapselta, oliko se juonut, ei tunnustanut, ei edes vettä sanonut juoneensa. Tyhjennys oli täydellinen, ensin tuli syöty ruoka, sitten sappinesteet ja lopuksi valkoista vaahtoa yhä uudelleen ja uudelleen. Ajattelin, että se kuolee käsiin, kun vaan oksentaa. Keräsin oksennusta silmät sikkuralla muovipussiin ja heitin muovipussin aina ikkunasta ulos. Ajattelin, että olisi naapureillakin aamulla jotain ihmettelemistä, kun pihatietä olisi täynnä erivärisiä muovipusseja. 

Ennen oksentamista oli suoli tyhjentynyt kolmeen kertaan kuin varpusparvi. Onneksi pihalle, eikä olohuoneen seinille.

Kaivoin iPadin kolmen aikaan, mitkä olivatkin parvon oireet, entä se ja se sairaus. Kaikkihan sillä oli oireiden mukaan. Vihdoin nukahdin, enkä enää kuullut yökkimistä enkä mitään muutakaan. 

Aamulla heräsin siihen, kun vanhus ja lapsi riekkuivat keskenään. 

Mikä aiheutti tuon oksentelun. Paras veikkaus on nousevan tulppaanin tai raparperin syöminen. Oksaalihappo ei taida olla kenenkään vatsalla suurina määrinä hyväksi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, niinhän saduissa sanotaan!

Pysäyttäjä lopun ikää

Tänään päätin lähteä vanhuksen ja pennun kanssa metsään. Ajattelin, että 9,5 vuotta olisi rauhoittanut vanhuksen halua hallita lenkillä muiden menoa. Olin väärässä. Sama meno kuin aina ennenkin. No oma oli valintansa kulkea remmiin päässä.

Pentu pärjäsi mallikkaasti. Lumi oli alkanut metsässä sulaa ja muodostaa iloisesti pulppuavia puroja. Pentua oli hauska seurata. Se selvästi pohti, mistä kannattaa mennä, vesi oli kylmää, muutama "molskahdus" sai sen hakemaan parempia ylityspaikkoja. Se ei ollut moksiskaan kylmästä vedestä, siitä olin iloinen, ehkä VEPE on sille mieluinen laji. 

Retkemme ei ollut pitkä, mutta täynnä uusia "päätettäviä" asioita pienelle pennulle.  Iltariekkumiset ovat jääneet tänään väliin ja uni maistuu. Hyvä niin!

Pöydälle

12 viikkoa, 12,2 kg, 42 cm. Näille mitoilla ylettyy jo mukavasti pöydälle. Emäntä     kieltää, pentu muistaa hetken ja sitten taas uteliaisuus voittaa. 

Liekö tämä sittenkin uudelleen syntynyt Dixie-neiti. Sekin ylettyi pöydälle ja oletti kaiken siellä olevan kuuluvan itselleen. Aikani aikuista koiraa kiellettyäni päätin asettaa ansan. Ihana viipale ranskanleipää uitettuna tabascoon, pippureihin jne. No viipale lautaselle, lautanen pöydälle ja oletusarvona, että koira saa ns. siiliefektin ja toteaa, ettei kannata keittiön pöydältä ruokaa varastaa. Koira tarttui syöttiin, mutta vastoin odotuksia, söi leipäviipaleen hyvällä halulla. Se ei ollut tulisuudesta moksiskaan, mitä nyt vähän illalla maiskutteli huuliaan. Hukkaan meni kalliit mausteet!

Pentu osoittaa myös selkeää kiinnostusta opintiehen. Se on päättänyt aloittaa lukemisen hajoittelun lastenkirjoista, lapsi kun on. Kirjojen kulmat on jo luettu. Kohta voin laittaa sen tyynyn alle sääntökirjan.

Rapa

Lumet sulavat, se tietää vääjäämättä kesän tuloa! Ihanaa!

Lumien sulamisen haittapuolena on rapa. Sarjakuvahahmo Jaska Jokusen kaveri Rapa-Ripa on oiva esimerkki siitä, miltä pikku Ami näyttää sillä erotuksella, että Rapa-Ripaa ympäröi kuiva hiekkapölypilvi ja Amia märät raparoiskeet. Valkoinen on arka väri sanotaan, kun puhutaan vaatteista, matoista, huonekaluista. Entä valkoinen koira, onko se likaisempi kuin tummemman värinen?

Mitä silmä ei näe, sitä ei ole olemassakaan vai onko!

Ympäri käydään, yhteen tullaan

Valkoinenpaimenkoira - niin sehän on sellainen seurakoiramainen paimen, minulle sanottiin, kun kerroin tuon rotuisen koiran hankkineeni. Se oli myös oma käsitykseni rodusta. Helpompi kuin Saksanpaimenkoira ainakin, minä kun olen jo puolenvälin elämänpolkua ylittänyt, että sellainen helppo seurakoira minulle, jonka kanssa voi harrastaakin :).

Sopivaa pentua etsiessäni, pyysin maailmankaikkeudelta, joka yleensä toteuttaa toiveet, että saan koiran, joka on uudelleen syntynyt Airedalenterrierini Dixie paimenen palvelualttiudella varustettuna. Jokainen Dixien tavannut, sanoisi että jep hyvä pyyntö, siis tuo palvelualttius. Dixie on koiristani opettanut minulle eniten, oikeastaan ilman sitä, vieläkin selittelisin omia puutteitani Mutta kun, No kun, Se kun. Täyspäinen, hyvän hermorakenteen omaava koira, joka piti omistajaansa pallona. Niin monta hauskaa tarinaa näin jälkikäteen ajatellen. 

Dixien jälkeen tuli Sepe, joka puolestaan opetti minulle, että mieti tarkoin, mikä koulutustapa sopii millekin koirayksilölle. Gurutkin voivat olla väärässä, jos sokeasti uskoo johonkin metodiin, voipi mennä metsään. Rintaääneni on syvä, kun sanon, että koiran kouluttaminen uudelleen vaatii motivaatiota ja innostusta ja taisi minulla olla vähän näyttämisenhaluakin. Valitettavaa vaan on, että koira paineistuessaan valitsee helposti "väärin opitun".

Sepen seuraksi tuli Jos, joka on ollut helppo ja vaativa yhtäaikaa. Tuo vanhus oli aikoinaan todellinen riekkupelle, jonka silmissä paloi pirun punainen liekki, kun se kävi naskalihampaillaan kiinni kuin sika limppuun. 

Jossin kanssa kasvamaan tuli sitten Ami, joka riekkupelleydessään ylittää kyllä kaikki aikaisemmat.

Kuulikohan maailmankaikkeus väärin?  Siis tarkoitus ei ollut moninkertaistua vaan lisätä puuttuvia ominaisuuksia!

12 viikkoa ja meno sen mukaista

Tänään pentu täyttää 12 viikkoa. Jo pari päivää on ollut näkyvissä selvää itsetunnon nousua. Ulkona se kokee ympäristön sen verran turvallisena, että maailman voisi vaikka valloittaa, ei sitä näköjään turhaan olla valloittajan sukua (Erövrarens =valloittajan).

Miten tuo sitten ulospäin näkyy? Irti ollessa sitä voi jo jäädä vähän jälkeen omia puuhastelemaan. Kun se nappaa jotain ei-sallittua, niin tukka putkella saalis suussa karkuun. Vanhuksen niskassa voi roikkua, vaikka vanhuksen hammaskalusto on kurkkuun asti esillä. Häntä löytää tiensä ylös, jos vastaan tulee jotain tosi kummallista. Lahkeet ovat tarttumista varten jne. 

Sen tavoitteena on selvästi olla Minä Ami Ensimmäinen - riiviö vailla vertaa!
Ja minun tavoitteeni sen suhteen oli...

Tänään

Tänäänkin on hyvä päivä! 

Olen miettinyt pennun tulon jälkeen sitä, kuinka viaton ja vapaa luontokappale on. Ei se mieti eilistä, ei huomista, ei edes muutamaa minuuttia taaksepäin. Se elää aidosti hetkessä. Miten niin, saatat kysyä. No kun se kerta toisensa jälkeen sinnikkäästi haastaa vanhusta leikkimään vielä senkin jälkeen, kun vanhus on naama rutulla kertonut, että minulle riitti. Kaiken riekkumisen jälkeen, pentu sitten sammuu kuin saunalamppu ja herättyään aloittaa kaiken alusta.

Osaisinpa minäkin!

Sisäsiistiksi opettaminen

Ei papereita lattialla, vaan sinnikästä sisään ulos, sisään ulos ravia. Pentu ilmaisee jo, milloin on tarve päästä ulos. Muutamaan päivään ei yhtään vahinkoa sisään.

Huomaan, miten laiska ihminen kumminkin on nousemaan heti, kun ensimmäinen vihje tarpeesta on näkyvissä ja siitähän saa sitten syyttää vain itseään. 

Hauska, miten erilailla koirat toimivat. Ystäväni Riitta kertoi, että kun hänen pentunsa alkaa peruuttaa, se on varma merkki kakkahädästä. Meillä ympyrää juokseminen kertoo siitä.

Olen nukkunut nyt kolme viikkoa koirien kanssa, että varmasti herään aamuyöllä, kun pentu haluaa ulos. Viideltä linnut jo laulavat kauniisti. Tänään seisoin vaille viisi pihalla pennun kanssa, kun samaan aikaan tuli lehdenjakaja tuomaan Helsingin Sanomia. Minulla on 6-vuotias cockeri, hän sanoi ja rapsutti pentua, joka iloisesti teki tuttavuutta. Jos oli onneksi sisällä, muutoin tuttavuuden tekemisestä ei olisi mitään tullutkaan :).

Oma sänky odottaa, kohta nukun taas yöni siellä!

Menin lupaamaan...

Menin heikkona hetkenä lupaamaan, että teen muistiinpanoja myös uuden riekkupellen kehittymisestä. 11 viikkoa on nyt ikää ja pupupatterit ainakin tässä vaiheessa. 

Ruokakuppikoulutuksessa olemme edenneet vaiheeseen, jossa Ami malttaa istuen odottaa jo tovin ja tarjoaa katsekontaktia. Maahanmeno avustettuna on nopea ja tutittaminen aloitettu. En muistanutkaan, kuinka liikkis pieni pentu on, kun se harjoittelee seuraamisen alkeita.

Olen ulkoiluttanut koirat pääosin erillään, ettei Amista tule Jossin koiraa, niin kuin Jossista tuli pentuna Sepen koira. Tämä mahdollistaa myös alueen koiriin tutustumisen, kun Jos ei ole tiukkapipoisena mukana. Metrolla on matkustettu, portaita on harjoiteltu, kyläilty on siellä sun täällä. Erityisesti lapsiin on tutustuttu, koska he ovat osin olleet Jossin akilleen kantapää.

Mäyräkoira Iiris on väsymättä jaksanut leikkiä ja juoksuttaa Amia. Se on urhoollisesti kestänyt pennun kaikki kommervenkit. Jos hoitaa kyllä järjestykseenpanon kotona.

11 viikkoa tarkoittaa 10,4 kg ja noin 40 cm. Mielenkiinnolla odotan, kuinka suuri Amista tulee. Isänsä sekä oli 68 cm, äidin noin 60 cm.