Ken on maassa kaunehin?

Siis minä, joka en ole koskaan näyttelyistä perustanut, olen luvannut viedä juniorin näyttelyyn. Handleri ylipuhuttuna, koira buunattuna, lauantaina kehään Tuomarinkartanoon ennen puolta päivää. 

Kauneus on katsojan silmässä!


Mitä näyttelyssä sitten tapahtui? Edellisiltana juniori teki venyttelyharjoituksia näyttelyä varten nukkuen ja niiden ansiosta oli näyttelypäivänä tuomarin mielestä kaunis ja handlerin myötävaikutuksella riekkumaton!

Murkku

Että voi ihmistä ärsyttää murkkuikäinen koira. Kaikki se näkee, kaikki se puhkuu, kuulo on mennyt, kimmoisa kun mikä, keksii nekin asiat, joita omistaja ei koskaan uskonut sen keksivän. Kaikilla koirillani on ollut tuo murkkuikä, miten on mahdollista, että sen ärsyttävyyden kymmenessä vuodessa unohtaa.

Olimme jälkileirillä, juniori osoitti hyvää nenää, kyllä tuntui mukavalta. Kun tulimme kotiin ja menimme jäljelle, into oli muuttunut nenää suuremmaksi ja moppe pyöri kuin häkkyrä jäljen päällä. Minä katsoin silmät pyöreänä, että MITÄ, mihin katosi jälkikoira yhdessä yössä. Ja sitten analysoimaan, liian nälkä, liian tuore jälki, liian lyhyt jälki jne, kunnes hermot menivät pohtimiseen ja päätin pitää muutaman päivän tauon ja tarttua vaikka puhelimeen. Onneksi minua viisaampia ihmisiä on olemassa.

No jotain hyvää, koirat pitävät uimisesta. Kun vanhus suorittaa uimista hakemalla sprintterin vauhdilla veteen heitettyä damia, juniori hyppää veteen ja ui sydämensä ilosta. Se ei taida suorittaa mitään. Sekö minunkin pitäisi vielä vanhoilla päivilläni oppia - luopua suorittamasta.

Uusi päivä, uudet kujeet, jospa todellakin valitsisin tällä kertaa toisin. Olla rennosti läsnä itselle ja muille, mikäs sen mukavampaa!

Kalliiksi tulee

Tilasin maailmankaikkeudelta täydellisen koiran, niin ainakin muistan tehneeni. Unohdin lainalaisuudet, jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on, siis juniorikin. Kalliiksi taitaa tuo täydellisyys tulla: lasten kahdet kengät, kiva lähteä kotiin ilman kenkiä, ystävän puhelimen takakansi, onneksi on jeesusteippiä, lukematon määrä pakasterasioita, niistä ei nyt niin väliä jne. 

Totuushan on, ettei vika ole juniorissa vaan minussa, mielikuvitukseni ei ole ollut riittävän vilkas keksimään tekemistä, sellaista joka samalla kehittää ja väsyttää totaalisesti. Ehkä minun pitäisi palata 60-luvun koulutusmetodeihin ja alkaa kiertää ympyrää päässäni silloisen kouluttajan sanat: koiran paikka on ohjaajan vasemmalla puolella, lapa ohjaajan polven kohdalla. Jos koira edistää, jätättää tai nuuskii maata terävä nykäisy ja käsky seuraa. Silloin ei riehuttu eikä rellestetty :), ei ihmiset eikä koirat.

Ei vaiskaan, yritän päästä kanakurssille, ehkä aivoni ja tajuntani laajenevat täysin uusiin svääreihin. 

Ärsyttävää todeta, että vika on taaskin remmin päässä, minun päässäni ja kuitenkin minäkin olen täydellinen :). 

Kuulen ajatuksesi: johtajuusongelmia - ei meillä.