Muistamaton mummo

Kasvattaja toivoi, että veisin juniorin ainakin muutamaan näyttelyyn. Lupasin tehdä niin. Vein sen pentunäyttelyyn ja tuomari piti sitä erittäin lupaavana :).

Kesän lopulla ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ilmoitin juniorin messuhallin näyttelyyn lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Kolme näyttelyä on muutama, eikö vain.

Joulukuun alussa jouduin suunnittelemaan työmatkaa Vilnaan ja totesin työkaverilleni, ettei kyllä lennetä Air Balticilla Riikan kautta, vaan suoraan Finnairilla ja tarjouslennolla, joka lähtee lauantaina, nautitaan Vilnasta sunnuntaina ja tehdään töitä maanantaina. Ostimme liput, niitä ei voinut peruuttaa, varasin koirille hoitopaikan Juppsgardista ja kaikki oli hyvin, kunnes kaiken tämän jälkeen muistin, että olen ilmoittanut juniorin kahtena päivänä näyttelyyn juuri samaksi viikonlopuksi, kun olin järjestänyt itselleni matkan Vilnaan. Sillä lailla muistamaton mummo toimii. Elää puhelimen kalenteri raamattuna. Mitä sinne ei ole kirjoitettu, ei ole olemassa. Näyttely oli jäänyt merkitsemättä.

Valjastin puolipakolla kaksi ystävääni viemään koiran näyttelyihin. Ihan turhaan. Siellä juniori häntä kaarella oli saanut tuomarit miettimään, miltä valkkarin tulee näyttää. Onneksi kauneus on aina katsojan silmässä!

Vain yksi kukka!

Minulla on vain yksi kukka, joka ulkoilee aina kesän pihalla ja nauttii silloin elämästään, sillä minä olen onneton sisäkukkien hoitaja. Olen aina ollut, en yksinkertaisesti muista kastella niitä. No, tuo valkoisia kukkia aina kesän jälkeen pukkaava joulukaktus asustaa olohuoneessa sivupöydällä ja saa siis vettä epäsäännöllisen epäsäännöllisesti. 

Lähdin yhtenä päivänä kauppaan ja jätin koirat kotiin. Kun tulin takaisin, koirat tulivat iloisesti vastaan, niillä oli ollut tosi hauskaa. Niin ainakin kuvittelen, sillä kun vilkaisin olohuoneeseen, olohuoneen villamatto oli kokonaan mullan peitossa, ainoa kukkani keskellä multaa ja ruukku ehjänä sen vieressä. Oletan, että ne ovat juosseet pitkin olohuonetta, pudottaneet kukan ja koska juniori rakastaa kaiken kantamista, se on ottanut ruudun suuhunsa ja juossut se suussa pitkin mattoa ja samalla pudottanut ruukusta kaikki mullat matolle. 

Tämän ainoan kerran olin iloinen siitä, että kastelen kukkaa niin huonosti. Multa oli kuivaa ja oli kaikki imuroitavissa pois :).

Kukka sai uuden mullan ja vettä. Mitä sitä muuta sanomaan, kuin että loppu hyvin, kaikki hyvin!

BÄÄÄÄÄH!

Karkkilassa ihanalla paikalla on koirallisen ihmisen paratiisi! 

Eikun auton nokka kohti Karkkilaa ja testaamaan, mitä Juniori sanoo lampaista. Sanoi ainakin remmin päässä, että aika ihania, leikitäänkö?

Ei ainakaan pyrkinyt niitä syömään missään vaiheessa:).

Ei muuten syönyt talon kissaakaan!

Paimennuskyvyistä en menisi kyllä takuuseen.

Kiitokset vielä kerran sukulaisille lampaiden "lainasta".

Leirilläkin oltiin!

Meidän vuoro on seuraavaksi!

                             Jäljet oikein videoitiin, ne löytyvät 

                             youtubesta nimellä:

                             Ami and track1 ja Ami and track2.

                             

                                           Kyllä minäkin isona ehkä!

                                           Hei - ei tää oo makkaraa!

                                         
                                            Löysihan omistaja peukalolle oikean paikan 
                             housujen sivusaumasta - tai ainakin sinnepäin!

   

                             
                            Oli siellä kavereitakin!

Ken on maassa kaunehin?

Siis minä, joka en ole koskaan näyttelyistä perustanut, olen luvannut viedä juniorin näyttelyyn. Handleri ylipuhuttuna, koira buunattuna, lauantaina kehään Tuomarinkartanoon ennen puolta päivää. 

Kauneus on katsojan silmässä!


Mitä näyttelyssä sitten tapahtui? Edellisiltana juniori teki venyttelyharjoituksia näyttelyä varten nukkuen ja niiden ansiosta oli näyttelypäivänä tuomarin mielestä kaunis ja handlerin myötävaikutuksella riekkumaton!

Murkku

Että voi ihmistä ärsyttää murkkuikäinen koira. Kaikki se näkee, kaikki se puhkuu, kuulo on mennyt, kimmoisa kun mikä, keksii nekin asiat, joita omistaja ei koskaan uskonut sen keksivän. Kaikilla koirillani on ollut tuo murkkuikä, miten on mahdollista, että sen ärsyttävyyden kymmenessä vuodessa unohtaa.

Olimme jälkileirillä, juniori osoitti hyvää nenää, kyllä tuntui mukavalta. Kun tulimme kotiin ja menimme jäljelle, into oli muuttunut nenää suuremmaksi ja moppe pyöri kuin häkkyrä jäljen päällä. Minä katsoin silmät pyöreänä, että MITÄ, mihin katosi jälkikoira yhdessä yössä. Ja sitten analysoimaan, liian nälkä, liian tuore jälki, liian lyhyt jälki jne, kunnes hermot menivät pohtimiseen ja päätin pitää muutaman päivän tauon ja tarttua vaikka puhelimeen. Onneksi minua viisaampia ihmisiä on olemassa.

No jotain hyvää, koirat pitävät uimisesta. Kun vanhus suorittaa uimista hakemalla sprintterin vauhdilla veteen heitettyä damia, juniori hyppää veteen ja ui sydämensä ilosta. Se ei taida suorittaa mitään. Sekö minunkin pitäisi vielä vanhoilla päivilläni oppia - luopua suorittamasta.

Uusi päivä, uudet kujeet, jospa todellakin valitsisin tällä kertaa toisin. Olla rennosti läsnä itselle ja muille, mikäs sen mukavampaa!

Kalliiksi tulee

Tilasin maailmankaikkeudelta täydellisen koiran, niin ainakin muistan tehneeni. Unohdin lainalaisuudet, jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on, siis juniorikin. Kalliiksi taitaa tuo täydellisyys tulla: lasten kahdet kengät, kiva lähteä kotiin ilman kenkiä, ystävän puhelimen takakansi, onneksi on jeesusteippiä, lukematon määrä pakasterasioita, niistä ei nyt niin väliä jne. 

Totuushan on, ettei vika ole juniorissa vaan minussa, mielikuvitukseni ei ole ollut riittävän vilkas keksimään tekemistä, sellaista joka samalla kehittää ja väsyttää totaalisesti. Ehkä minun pitäisi palata 60-luvun koulutusmetodeihin ja alkaa kiertää ympyrää päässäni silloisen kouluttajan sanat: koiran paikka on ohjaajan vasemmalla puolella, lapa ohjaajan polven kohdalla. Jos koira edistää, jätättää tai nuuskii maata terävä nykäisy ja käsky seuraa. Silloin ei riehuttu eikä rellestetty :), ei ihmiset eikä koirat.

Ei vaiskaan, yritän päästä kanakurssille, ehkä aivoni ja tajuntani laajenevat täysin uusiin svääreihin. 

Ärsyttävää todeta, että vika on taaskin remmin päässä, minun päässäni ja kuitenkin minäkin olen täydellinen :). 

Kuulen ajatuksesi: johtajuusongelmia - ei meillä.

Lääkärissä

Hampaita tippuu lattialle solkenaan, siitä tulee siis hissun kissun aikuinen. Kolme neljästä maitokulmurista ei vaan tahtonut lähteä, joten ne poistettiin eilen. Lääkäri kysyi voinko ajaa tippaa varten karvat pois. Minä siihen, että tottakai! 
3.8. on pentunäyttely, kuinka nopeasti karvat kasvavat? Omat hiukset sentin kuussa, ehkä sama pätee koirallakin :).

Niin ja olen valinnut jo handlerinkin. Hänellä kun on esittämiskokemusta muutaman vuoden takaa, hän ei vaan itse vielä tiedä händläävänsä junioria. Elämä on ihania yllätyksiä hänelle täynnä.

Viisi kuukautta ja tulevaisuus selvillä!

Juniori täytti eilen viisi kuukautta. Tämä tarkoittaa 21,2 kg ja noin 55 cm.

Se on edelleen ILOINEN koira, rakastaa vettä, palloa, imuria, harjaa jne. Koulutuskentällä se on toiminut paremmin kuin odotin siinä mielessä, että se kykenee tekemään oman suorituksen muista koirista huolimatta. Sen kanssa on helppo mennä koirapuistoon, se tulee toimeen kaikkien kanssa niinkuin tuonikäisen kuuluukin.

Vanhus on suvereenisti opettanut aidalla riekkumisen ja nuoren kuulo on parempi kuin vanhuksen, joten tiedän varmasti aina, kun joku talomme ohittaa.

Meillä on paljon aktiviteettejä luvassa, toivon, että ne ovat juniorin mieleen!

Niin ja se on ajatellut ammatikseen kaivonkaivajaa, minä katson kaivonpaikan ja se kaivaa!

Hei me leikitään!

Vesileikkejä, ruoanvalmistusleikkejä, pallonheittoleikkejä - niistä 2-vuotias pitää ja Juniori kanssa. Aina ei vaan käy yksiin se, mikä on mun ja mikä on sun! Kummankin lempisana on MUN.

Kaivuri ja uimari

En tiedä, kumpi junioria enemmän kiehtoo vesi vai kaivaminen.

Tänään aamutuimaan se ilokseni kaivoi kivetykselle kaikki mullat isosta kukkaruukusta, johon siis vielä ei oltu istutettu kesäkukkia. Eikä muuten nyt istutetakkaan.

Naapuri kehui tehneensä sitä sun tätä pihallaan, minä totesin hänelle, etten tänä kesänä tee mitään. Aina kun jotain käteeni otan, juniori on mukana täysillä. Hyvä että osallistuu ja on aktiivinen, mutta...

No keskiviikkona menemme muiden valkkareiden kanssa harjoittelemaan josko nuo luojan luomat isot korvat kuulisivat emännän käskyt ja toiveet ja malttia löytyisi keskittyä omaan tekemiseen muiden tekemisen sijasta. Minulla on jo pelkästä ajatuksesta hiki!

Niin ja pitää tuo juniori oikeasti vedestä. Kävimme eilen rannalla. Siitä oli ihanaa metsästää aaltoja ja kirmata rantaa pitkin vesi roiskuen. Aikansa juostuaan se istui onnellisena veteen ja katseli ohi meneviä veneitä.

Oliko vesi kylmää, en koittanut :).

Valkkaritreffit

Voi miten oli mukava seurata kolmen Valkoisenpaimenkoiran menoa, varsinkin kun ikähaarukka oli 4 kk, 6 kk ja 13 kk. Leikit menivät yksiin, ei rähinän rähinää. Kaikki pitivät samoista mutalätäköistä ja näyttivät lenkin päätteeksi siltä, että olivat nauttineet täysin siemauksin lenkistä ja toistensa seurasta.

Eikun uusiksi!

Tasan 4 kuukautta

Siis eilen 16.5. oli pentu tasan 4 kuukautta! 

Strategiset mitat 17,2 kg, noin 50 cm, tällä hetkellä lievä yläpurenta, jalat suorassa suurimman osan ajasta. Korvat edelleen isot, mahtaako pää kasvaa viimeiseksi:). Väri valkoinen silloin kun ei ole kuraisen ruskea. Silloin kun ei rieku, osaa rauhoittua, niitä hetkiä täytyy arvostaa.

Eilen olimme sosiaalistumassa, kyllä pieni on pieni, vaikka koko on jo keskikokoa. Jalkoihin jää, kun isommat rullaavat yli. 

Mukavaa pennulla oli. Kun pääsimme kotiin, se vaipui heti unten maille.

Neljä kuukautta ja yksi päivä, sitä täytyy alkaa kutsua junioriksi.

Töissä

No niin eka päivä pennulla töissä. Se on käyttäytynyt kympin arvoisesti koko päivän. Matka 80 km töihin meni hyvin, ei mitään riekkumista toimistossa, täydellistä käyttäytymistä. Täydellisyys on väsyttävää, siksi uni maistuu, kuten kuvasta näkyy. Mielenkiinnolla odotan iltaa kotona, siellä kaikki Tarmo sitten purkautuu. Voi vanhus parkaa.

Makkararuutu

Ensimmäinen makkararuutu tehty. Tosin makkaran sijasta kylvin ruudun täyteen papanoita. Hyvin pysyi pentu ruudussa! Siitä se lähtee.

Eikun uimaan!

Soitin koirauimalaan ja kysyin pentujen uintikurssista. Koska on vauvauinteja, niin täytyyhän myös olla pentu-uimakouluja.

Pääsemme uimakouluun kesäkuun alussa! Jippii!

Harjoittelimme tänään jo matalassa vedessä.

Ikätovereita kaipaillaan

Missä ovat kaikki pentukoirat?

Jos kotona on kaverina tiukkasanainen vanhus, olisi kiva välillä leikkiä ikätovereiden kanssa, mutta missä ne kaikki ovat? Eivät ainakaan Helsingin Herttoniemessä.

On tuo vanhuskin pennun mielestä ihan kiva ainakin sisällä, innostuu välillä riekkumaan pennun lailla. Suuttuu vaan heti, jos vähän jaloista puree tai korvasta repii. Ei mitään huumorintajua. 

Täällä siis valkoinen ikiliikkuja odottaa yhteydenottoa leikki mielessä.

Varis

Miten mielenkiintoinen onkaan tuo tumman puhuva lintu!

Varis mennä vaapottaa pennun edellä, nousee siivilleen heti, kun pentu ryntää innokkaasti sen perään. Entä harakka tai rastas - kaikki yhtä kiinnostavia. Siis rotuhan on paimenkoira, ei ylösajava lintukoira vai olenko kokonaan erehtynyt?

Metallinen ruokakuppi, tölkki, kivi, räkärätti, keppi, kertakäyttömuki - maailma on ihania esineitä täynnä. Kuisti - hieno siisti kuistini - näyttää siltä, että metsuri asuu talossa, samoin kivimies, koska toinen toistaan kummallisempia kiviä ilmestyy oven taakse. Entä pyyhe, shaali, lattiarätti - ihania, tapettavia kaikki. Lattiaharja, katuharja, harava, miten maailma voikaan olla täynnä liikkuvia esineitä. Siis en tänä keväänä haravoi, katuharja on aivan muussa käytössä. Pentu kuljettaa sitä ylpeänä pitkin pihaa, samoin metallista haravaa. 

Entä vanhus, koventaa otteitaan päivä päivältä ja pentu viis veisaa. Minua taitaa sattua vanhuksen komentaminen enemmän kuin pentua, vaikka AUTS on sen tärkein ilmaisu tällä hetkellä. 

Mikähän epeli siitä vielä tulee...

Lumous ja oma sänky

Eilen sohvalle nukkumaan kömpiessäni siellä oli joku toinen. Se ei voinut olla koira, koska meillä koirilla ei ole ollut tapana nukkua sohvalla. Tuo otus makasi siinä pitkin pituuttaan ja kun kömmin sen viereen, se tuntui ihanan lämpimältä kuin kuumavesipullo. Mukavan pehmeä pintakin. Minusta mahduimme hyvin vierekkäin. Tuo valkoinen otus tuhisi unissaan ja käpertyi kainaloon, mutta vain hetkeksi. Sitten se totesi minun olevan aivan liian kuuma pakkaus, peruutti sohvalta alas ja siirtyi lattialle nukkumaan. Samassa se muuttui koiraksi ja lumous oli ohi.

Sohva on alkanut tuntua varsin kotoisalta paikalta nukkua, se on saanut mielikuvituksen lentämään ja selän huutamaan hoosiannaa. Jospa tänään kokeilisin omaa sänkyä.


Kuuleeko maa, kuuleeko maa?

YÖK

YÖK! Niin se sanoi 15 minuutin välein neljään saakka aamulla. Kysyin lapselta, oliko se juonut, ei tunnustanut, ei edes vettä sanonut juoneensa. Tyhjennys oli täydellinen, ensin tuli syöty ruoka, sitten sappinesteet ja lopuksi valkoista vaahtoa yhä uudelleen ja uudelleen. Ajattelin, että se kuolee käsiin, kun vaan oksentaa. Keräsin oksennusta silmät sikkuralla muovipussiin ja heitin muovipussin aina ikkunasta ulos. Ajattelin, että olisi naapureillakin aamulla jotain ihmettelemistä, kun pihatietä olisi täynnä erivärisiä muovipusseja. 

Ennen oksentamista oli suoli tyhjentynyt kolmeen kertaan kuin varpusparvi. Onneksi pihalle, eikä olohuoneen seinille.

Kaivoin iPadin kolmen aikaan, mitkä olivatkin parvon oireet, entä se ja se sairaus. Kaikkihan sillä oli oireiden mukaan. Vihdoin nukahdin, enkä enää kuullut yökkimistä enkä mitään muutakaan. 

Aamulla heräsin siihen, kun vanhus ja lapsi riekkuivat keskenään. 

Mikä aiheutti tuon oksentelun. Paras veikkaus on nousevan tulppaanin tai raparperin syöminen. Oksaalihappo ei taida olla kenenkään vatsalla suurina määrinä hyväksi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, niinhän saduissa sanotaan!

Pysäyttäjä lopun ikää

Tänään päätin lähteä vanhuksen ja pennun kanssa metsään. Ajattelin, että 9,5 vuotta olisi rauhoittanut vanhuksen halua hallita lenkillä muiden menoa. Olin väärässä. Sama meno kuin aina ennenkin. No oma oli valintansa kulkea remmiin päässä.

Pentu pärjäsi mallikkaasti. Lumi oli alkanut metsässä sulaa ja muodostaa iloisesti pulppuavia puroja. Pentua oli hauska seurata. Se selvästi pohti, mistä kannattaa mennä, vesi oli kylmää, muutama "molskahdus" sai sen hakemaan parempia ylityspaikkoja. Se ei ollut moksiskaan kylmästä vedestä, siitä olin iloinen, ehkä VEPE on sille mieluinen laji. 

Retkemme ei ollut pitkä, mutta täynnä uusia "päätettäviä" asioita pienelle pennulle.  Iltariekkumiset ovat jääneet tänään väliin ja uni maistuu. Hyvä niin!

Pöydälle

12 viikkoa, 12,2 kg, 42 cm. Näille mitoilla ylettyy jo mukavasti pöydälle. Emäntä     kieltää, pentu muistaa hetken ja sitten taas uteliaisuus voittaa. 

Liekö tämä sittenkin uudelleen syntynyt Dixie-neiti. Sekin ylettyi pöydälle ja oletti kaiken siellä olevan kuuluvan itselleen. Aikani aikuista koiraa kiellettyäni päätin asettaa ansan. Ihana viipale ranskanleipää uitettuna tabascoon, pippureihin jne. No viipale lautaselle, lautanen pöydälle ja oletusarvona, että koira saa ns. siiliefektin ja toteaa, ettei kannata keittiön pöydältä ruokaa varastaa. Koira tarttui syöttiin, mutta vastoin odotuksia, söi leipäviipaleen hyvällä halulla. Se ei ollut tulisuudesta moksiskaan, mitä nyt vähän illalla maiskutteli huuliaan. Hukkaan meni kalliit mausteet!

Pentu osoittaa myös selkeää kiinnostusta opintiehen. Se on päättänyt aloittaa lukemisen hajoittelun lastenkirjoista, lapsi kun on. Kirjojen kulmat on jo luettu. Kohta voin laittaa sen tyynyn alle sääntökirjan.

Rapa

Lumet sulavat, se tietää vääjäämättä kesän tuloa! Ihanaa!

Lumien sulamisen haittapuolena on rapa. Sarjakuvahahmo Jaska Jokusen kaveri Rapa-Ripa on oiva esimerkki siitä, miltä pikku Ami näyttää sillä erotuksella, että Rapa-Ripaa ympäröi kuiva hiekkapölypilvi ja Amia märät raparoiskeet. Valkoinen on arka väri sanotaan, kun puhutaan vaatteista, matoista, huonekaluista. Entä valkoinen koira, onko se likaisempi kuin tummemman värinen?

Mitä silmä ei näe, sitä ei ole olemassakaan vai onko!

Ympäri käydään, yhteen tullaan

Valkoinenpaimenkoira - niin sehän on sellainen seurakoiramainen paimen, minulle sanottiin, kun kerroin tuon rotuisen koiran hankkineeni. Se oli myös oma käsitykseni rodusta. Helpompi kuin Saksanpaimenkoira ainakin, minä kun olen jo puolenvälin elämänpolkua ylittänyt, että sellainen helppo seurakoira minulle, jonka kanssa voi harrastaakin :).

Sopivaa pentua etsiessäni, pyysin maailmankaikkeudelta, joka yleensä toteuttaa toiveet, että saan koiran, joka on uudelleen syntynyt Airedalenterrierini Dixie paimenen palvelualttiudella varustettuna. Jokainen Dixien tavannut, sanoisi että jep hyvä pyyntö, siis tuo palvelualttius. Dixie on koiristani opettanut minulle eniten, oikeastaan ilman sitä, vieläkin selittelisin omia puutteitani Mutta kun, No kun, Se kun. Täyspäinen, hyvän hermorakenteen omaava koira, joka piti omistajaansa pallona. Niin monta hauskaa tarinaa näin jälkikäteen ajatellen. 

Dixien jälkeen tuli Sepe, joka puolestaan opetti minulle, että mieti tarkoin, mikä koulutustapa sopii millekin koirayksilölle. Gurutkin voivat olla väärässä, jos sokeasti uskoo johonkin metodiin, voipi mennä metsään. Rintaääneni on syvä, kun sanon, että koiran kouluttaminen uudelleen vaatii motivaatiota ja innostusta ja taisi minulla olla vähän näyttämisenhaluakin. Valitettavaa vaan on, että koira paineistuessaan valitsee helposti "väärin opitun".

Sepen seuraksi tuli Jos, joka on ollut helppo ja vaativa yhtäaikaa. Tuo vanhus oli aikoinaan todellinen riekkupelle, jonka silmissä paloi pirun punainen liekki, kun se kävi naskalihampaillaan kiinni kuin sika limppuun. 

Jossin kanssa kasvamaan tuli sitten Ami, joka riekkupelleydessään ylittää kyllä kaikki aikaisemmat.

Kuulikohan maailmankaikkeus väärin?  Siis tarkoitus ei ollut moninkertaistua vaan lisätä puuttuvia ominaisuuksia!

12 viikkoa ja meno sen mukaista

Tänään pentu täyttää 12 viikkoa. Jo pari päivää on ollut näkyvissä selvää itsetunnon nousua. Ulkona se kokee ympäristön sen verran turvallisena, että maailman voisi vaikka valloittaa, ei sitä näköjään turhaan olla valloittajan sukua (Erövrarens =valloittajan).

Miten tuo sitten ulospäin näkyy? Irti ollessa sitä voi jo jäädä vähän jälkeen omia puuhastelemaan. Kun se nappaa jotain ei-sallittua, niin tukka putkella saalis suussa karkuun. Vanhuksen niskassa voi roikkua, vaikka vanhuksen hammaskalusto on kurkkuun asti esillä. Häntä löytää tiensä ylös, jos vastaan tulee jotain tosi kummallista. Lahkeet ovat tarttumista varten jne. 

Sen tavoitteena on selvästi olla Minä Ami Ensimmäinen - riiviö vailla vertaa!
Ja minun tavoitteeni sen suhteen oli...

Tänään

Tänäänkin on hyvä päivä! 

Olen miettinyt pennun tulon jälkeen sitä, kuinka viaton ja vapaa luontokappale on. Ei se mieti eilistä, ei huomista, ei edes muutamaa minuuttia taaksepäin. Se elää aidosti hetkessä. Miten niin, saatat kysyä. No kun se kerta toisensa jälkeen sinnikkäästi haastaa vanhusta leikkimään vielä senkin jälkeen, kun vanhus on naama rutulla kertonut, että minulle riitti. Kaiken riekkumisen jälkeen, pentu sitten sammuu kuin saunalamppu ja herättyään aloittaa kaiken alusta.

Osaisinpa minäkin!

Sisäsiistiksi opettaminen

Ei papereita lattialla, vaan sinnikästä sisään ulos, sisään ulos ravia. Pentu ilmaisee jo, milloin on tarve päästä ulos. Muutamaan päivään ei yhtään vahinkoa sisään.

Huomaan, miten laiska ihminen kumminkin on nousemaan heti, kun ensimmäinen vihje tarpeesta on näkyvissä ja siitähän saa sitten syyttää vain itseään. 

Hauska, miten erilailla koirat toimivat. Ystäväni Riitta kertoi, että kun hänen pentunsa alkaa peruuttaa, se on varma merkki kakkahädästä. Meillä ympyrää juokseminen kertoo siitä.

Olen nukkunut nyt kolme viikkoa koirien kanssa, että varmasti herään aamuyöllä, kun pentu haluaa ulos. Viideltä linnut jo laulavat kauniisti. Tänään seisoin vaille viisi pihalla pennun kanssa, kun samaan aikaan tuli lehdenjakaja tuomaan Helsingin Sanomia. Minulla on 6-vuotias cockeri, hän sanoi ja rapsutti pentua, joka iloisesti teki tuttavuutta. Jos oli onneksi sisällä, muutoin tuttavuuden tekemisestä ei olisi mitään tullutkaan :).

Oma sänky odottaa, kohta nukun taas yöni siellä!

Menin lupaamaan...

Menin heikkona hetkenä lupaamaan, että teen muistiinpanoja myös uuden riekkupellen kehittymisestä. 11 viikkoa on nyt ikää ja pupupatterit ainakin tässä vaiheessa. 

Ruokakuppikoulutuksessa olemme edenneet vaiheeseen, jossa Ami malttaa istuen odottaa jo tovin ja tarjoaa katsekontaktia. Maahanmeno avustettuna on nopea ja tutittaminen aloitettu. En muistanutkaan, kuinka liikkis pieni pentu on, kun se harjoittelee seuraamisen alkeita.

Olen ulkoiluttanut koirat pääosin erillään, ettei Amista tule Jossin koiraa, niin kuin Jossista tuli pentuna Sepen koira. Tämä mahdollistaa myös alueen koiriin tutustumisen, kun Jos ei ole tiukkapipoisena mukana. Metrolla on matkustettu, portaita on harjoiteltu, kyläilty on siellä sun täällä. Erityisesti lapsiin on tutustuttu, koska he ovat osin olleet Jossin akilleen kantapää.

Mäyräkoira Iiris on väsymättä jaksanut leikkiä ja juoksuttaa Amia. Se on urhoollisesti kestänyt pennun kaikki kommervenkit. Jos hoitaa kyllä järjestykseenpanon kotona.

11 viikkoa tarkoittaa 10,4 kg ja noin 40 cm. Mielenkiinnolla odotan, kuinka suuri Amista tulee. Isänsä sekä oli 68 cm, äidin noin 60 cm.