Murkku

Että voi ihmistä ärsyttää murkkuikäinen koira. Kaikki se näkee, kaikki se puhkuu, kuulo on mennyt, kimmoisa kun mikä, keksii nekin asiat, joita omistaja ei koskaan uskonut sen keksivän. Kaikilla koirillani on ollut tuo murkkuikä, miten on mahdollista, että sen ärsyttävyyden kymmenessä vuodessa unohtaa.

Olimme jälkileirillä, juniori osoitti hyvää nenää, kyllä tuntui mukavalta. Kun tulimme kotiin ja menimme jäljelle, into oli muuttunut nenää suuremmaksi ja moppe pyöri kuin häkkyrä jäljen päällä. Minä katsoin silmät pyöreänä, että MITÄ, mihin katosi jälkikoira yhdessä yössä. Ja sitten analysoimaan, liian nälkä, liian tuore jälki, liian lyhyt jälki jne, kunnes hermot menivät pohtimiseen ja päätin pitää muutaman päivän tauon ja tarttua vaikka puhelimeen. Onneksi minua viisaampia ihmisiä on olemassa.

No jotain hyvää, koirat pitävät uimisesta. Kun vanhus suorittaa uimista hakemalla sprintterin vauhdilla veteen heitettyä damia, juniori hyppää veteen ja ui sydämensä ilosta. Se ei taida suorittaa mitään. Sekö minunkin pitäisi vielä vanhoilla päivilläni oppia - luopua suorittamasta.

Uusi päivä, uudet kujeet, jospa todellakin valitsisin tällä kertaa toisin. Olla rennosti läsnä itselle ja muille, mikäs sen mukavampaa!